Pari päivää prinsessana
Parina viime päivänä olen matkustanut junalla maamme pääkaupunkiin kehittymään ammatillisesti.
Koulutuspaikka oli hyvin ylellinen ja heti ensimmäisenä aamuna istahdettuani viihtyisään nurkkaukseen isoon nojatuoliin nautiskelemaan aamiaista, tunsin itseni prinsessaksi.
Koulutuspäivät olivat kaikenkaikkiaan hyvin antoisat ja onnistuneet. Opin paljon uutta ja kertasin vanhaa. Luennoitsijat olivat alansa kokeneita asiantuntijoita. Tunsin itseni välillä hyvin pieneksi muutenkin kuin siinä isossa nojatuolissa istuessani. Samanaikaisesti koin ylpeyttä omasta ammatistani ja Suomalaisesta ammattitaidosta, sekä ihmisistä, jotka jaksavat innolla kehittää, tutkia ja jakaa tietoa muille.
Ettei mukavuudet siihen loppuisi, syötävää saimme joka käänteessä. Nälissään ei tarvinnut kotiin lähteä koulutuspäivien päätteeksi.
En tutustunut uusiin ihmisiin. Olen tottunut toimimaan itsekseni kaikkialla muualla paitsi työpaikalla, jossa työskentely on moniammatillista tiimityötä. En tuntenut oloani mitenkään ahdistuneeksi tuntemattomien ihmisten keskellä, mutta en tehnyt aloitetta keskusteluunkaan kenenkään kanssa.
Yleisilmeeni oli vakava, mutta toki ystävällinen aina tarvittaessa. Sellainen olen, työpaikan ulkopuolisessa elämässä. Minusta on mukavaa kuunnella mielenkiintoisia luentoja. Ryhmätöistä tai keskusteluista en juurikaan innostu. Onneksi sellaisia ei ollut. En kysellyt, mutta kuuntelin korvat höröllä.
Toisaalta taas tarpeen tullen osaan kehittää jopa mielenkiintoisia keskusteluja seurassa, jossa rohkenen avata suuni.
Palaan mieliaiheeseeni, eli ruokailuun. Ruokaa oli paljon ja niiden nimet niin hienoja, että yhtä korttia tavatessani pidemmän tovin, ravintolahenkilökuntaan kuuluva ihminen kertoi minulle avuliaasti ruokalajin nimen.
Jotenkin sitä tottumattomana hermoilee hienon aterian äärellä. Olisin varmaankin voinut osallistua sivistyneeseen ruokapöytäkeskusteluun, mutta ensinnäkin minulla oli kova nälkä ja toisaalta taas keskityin täysin saalistamaan lautasellani olevia ruokia haarukan ja veitsen varaan, joten keskustelu jäi toissijaiseksi asiaksi.
Tulihan niitä kommelluksiakin. Haarukkani osui miniluumutomaatin puolikkaaseen sellaisessa kulmassa, että tomaatin mehut tirskahtelivat pöydälle lautaseni viereen. Vaivihkaa pyyhkäisin roiskeet lautasliinaan kurkistellen alta kulmain, huomasiko kukaan.
Jälkiruokakahvin ajattelin nautiskella ja astelin kahviautomaatin ääreen asettaen kupin paikalleen. En löytänyt mistään nappia, jota painamalla kahvia alkaisi tippua kahvikuppiin. Ajattelin, että nyt on kyllä niin hieno vehje ja automatiikka, ettei tämän tytön älyllinen kapasiteetti riitä sitä käyttämään. Ajattelin jopa astua askeleen taakse ja molemmille sivuille, jos kahvi alkaisi tippua liiketunnistimen avulla. Menin kuitenkin kysäisemään automaatin toiminnasta tarjoilijalta, joka kertoi, että koulutusryhmällemme kahvia on tarjolla ylemmässä kerroksessa.
Opin koulutuspäivien aikana myös sen, ettei pyörivästä ovesta kannata pyrkiä pois liian aikaisin. Siitä saa kipeän nenän. Töihin mennessäni työtoverini saattavat kuvitella vaikka mitä tapahtuneen. En tiedä, meneekö selitys pyörivästä ovesta sellaisenaan läpi tai tuleeko asia jotenkin ymmärrettyä väärin. Saatan saada muistutuksen, ettei kivunhoidon koulutusta olisi tarvinnut niin kirjaimellisesti ottaa, käytännön kautta.
Totta puhuen jälkiä ei jäänyt...Muuta kuin pari sieraimen kuvaa rakennuksen hienoon lasipintaan.
Ihanaa huomista ystävänpäivää! Muistakaa rakkaitanne!